Välillä sitä pysähtyy miettimään miten sitä on päätynyt pienestä suomalaisesta kunnasta elämään pieneen italialaiseen kylään. Matkaan on mahtunut kaikenlaista. Kaipuu ulkomaille minulla on ollut aina teinivuosista lähtien, ellei aikaisemminkin.
Alkusysäys oli ehkä vuonna 2016, jolloin irtisanouduin töistä, myin huonekalut, muutin muut tavarat vanhempien luokse ja lähdin reppureissaamaan yksin ensin Australiaan, sitten Vietnamiin ja Thaimaaseen. Nyt kun mietin tuota reissua, se tuntuu kuin unelta, mutta samalla olen niin ylpeä itsestäni, että toteutin tuon reissun. Kun minulta kysellään millaista oli matkustaa yksin, kerron yleensä kommentin, jonka kuulin toiselta yksin matkustavalta naiselta; ”when you travel alone you experience highest highs and lowest lows”. Hyvinä päivinä olet onnesi kukkuloilla ja kaikki on vaan niin ihanaa, mutta kun asiat menee pieleen ja ongelmia tulee vastaan, voi tuntua niin yksinäiseltä ja surulliselta. Joka tapauksessa, jos yhtään mietit yksin matkustamista, suosittelen lämpimästi!
Tuon noin puolen vuoden reppureissun jälkeen palasin Suomeen ja normi arkeen. Mutta kaukokaipuu ei hellittänyt. Hain työpaikkoja Euroopasta ja lopulta sainkin työpaikan Luxemburgista. Ilman mitään aikaisempaa tietoa tästä maasta päätin lähteä kokeilemaan elämää tuossa pienen pienessä valtiossa. Tosin ensimmäiset vuodet asuin Saksan puolella vaikka työskentelinkin Luxemburgissa. Luxemburgissa on todella normaalia, että monet siellä työskentelevät asuvat joko Saksassa, Ranskassa tai Belgiassa. Saksassa minua kuitenkin iski kulttuurishokki. Suurin ihmetys oli varmasti se, miten asioita ei voinutkaan hoitaa netin kautta niin kuin olin tottunut Suomessa. Esimerkiksi muuttoilmoitukset piti käydä tekemässä kunnantalolla ja kollegani otti puoli päivää vapaata töistä, koska auto piti käydä rekisteröimässä paikan päällä. Toinen asia mihin kesti tottua vähän aikaa oli, että kortilla ei voinutkaan maksaa kaikkialla ja aina piti olla käteistä. Näihin molempiin tuli sittemmin hieman muutosta, varsinkin pandemian vaikutuksesta.
Reilun kolmen vuoden ja yhden pandemian jälkeen olin valmis muuttamaan takaisin Suomeen. Mutta tälläkin kertaa Suomessa oleilu jäi lyhyeksi ja muutin takaisin Luxemburgiin. Olin nimittäin tavannut Luxemburgissa asuvan italialaisen, ja tämä tuntui vihdoin oikealta. Luxemburg tuntui enemmän kodilta kuin Saksa koskaan tuntui. Ehkä siksi, että nyt tiesin miten kaikki toimii ja Luxemburgissa sai asiat hoidettua englanniksi ja jopa netissä (ei silti Suomen tasoa :D).
Minun ja italialaisen yhteisissä haaveissa kuitenkin oli muutto Italiaan. Olin aina halunnut kokea elämisen etelässä. Olin aikaisemmin yksin ajatellut Espanjaa mutta Italia käy hyvin myös haha. Uskon, että haaveista pitää tehdä totta ja niinpä saatiin kaikki vihdoin järjestettyä ja muutto Italiaan tapahtui kesällä 2024. Kaikki tapahtui lopulta nopeasti. Kun kumppanin työnantaja näytti vihreää valoa muutolle ja paperit oli allekirjoitettu, muutimme kuukauden päästä siitä.
Kohta siis vuosi asuttu Italiassa. Täällä ei tullut enää kulttuurishokkia, koska tiesin mitä odottaa. Itseasiassa byrokratia asiat hoituivat muuton osalta paremmin kuin odotin. Vain muutama vierailu kunnantalolla. 😀
Tässä tarinani ulkosuomalaisena lyhykäisyydessään. Nyt yritän kirjoittaa ahkerammin kaikesta arjesta ja elämästä täällä Toscanan auringon alla.
The Land of Bella Vita 
Jätä kommentti